Lapin sota 1944-1945
Teksti: Mika Kulju
Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim. SA-kuva.
Lapin sota 1944–1945 käytiin entisten aseveljien suomalaisten ja saksalaisten välillä, mutta sen todellinen primus motor oli Neuvostoliitto. Lapin sodan paradokseihin kuuluu, että Neuvostoliitto oli myös ainoa näistä kolmesta valtiosta, joka halusi verta ja vankeja arktisessa erämaassa. Neuvostoliitto tahtoi sodan Suomen ja Saksan välille useista syistä. Ensinnäkin Neuvostoliitto halusi Petsamon nikkelin nopeasti haltuunsa, jotta Saksan sotateollisuus heikentyisi olennaisesti. Olennainen tekijä oli myös Murmanskin sataman suojaaminen.
Suomalaiset halusivat saada saksalaiset poistumaan maasta ilman konfliktia. Lapin siviilejä ryhdyttiin evakuoimaan syyskuun puolivälissä, sillä Moskovan uhkaukset loivat pohjoiseen pelon ilmapiirin. Syyskuun aikana saksalaiset jopa auttoivat pohjoisen asukkeja siirtymään Ruotsiin ja muualle Suomeen, sillä hehän olivat saksalaisen näkemyksen mukaan pakenemassa mahdollisen venäläishyökkäyksen alta. Yhteensä Lapista evakuoitiin yli 100 000 ihmistä, joista noin puolet matkasi Ruotsiin. Ainoastaan Tornionjokilaakso jätettiin evakuoimatta Ruotsin läheisyyden vuoksi.
Moskovan ”neuvottelujen” päätteeksi Molotov saneli 19. syyskuuta voimaan tulleet välirauhanehdot, joiden yhtenä kohtana oli, että Suomi sitoutuisi riisumaan aseista 15. päivään syyskuuta 1944 jälkeen Suomeen jääneet saksalaiset maa-, meri- ja ilmavoimat. Suomen Hallitus sitoutuisi myös internoimaan sen alueella olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset.
Tornion maihinnousu
Suomalaisia panssarintorjuntamiehiä Torniossa lokakuun alussa 1944. SA-kuva.
Kaatunut saksalainen sotilas Torniossa. SA-kuva.
Lapin sodan kannalta dramaattinen muutos tapahtui 22. syyskuuta, kun Pohjois-Suomen joukot saivat johtoportaakseen III Armeijakunnan esikunnan. III Armeijakunnan komentajana oli kenraali Hjalmar Siilasvuo, joka lopetti suomalaisten ja saksalaisten aiemmin syyskuussa Rovaniemellä sopiman syysmanöövereiden hengen. Salaisissa neuvotteluissa suomalaiset ja saksalaiset olivat tulleet siihen tulokseen, ettei sotatoimia oikeasti aloitettaisi Lapissa. Neuvostoliitolle piti vain antaa kuva sodankäynnistä, ja saksalaiset poistuisivat materiaali mukanaan omalla aikataulullaan. Syysmanöövereiden hengessä saksalaiset olivat tuhonneet mennessään teitä ja siltoja sekä ilmoittivat etenemisvauhdistaan päivittäin suomalaisille, jotka siirtyivät kohti pohjoista sopivaa tahtia.
III Armeijakunnan 24. syyskuuta saama tehtävä sisälsi Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten internoimisen, mikä tarkoitti käytännössä avointa sotaa. Heti ensi töikseen Siilasvuo katkaisi puhelinyhteydet Rovaniemen suuntaan.
Vuoden 1944 syyskuun viimeisen päivän ilta oli Oulussa Toppilan satamassa kiireinen. Kolme rahtilaivaa valmistautui lähtemään merimatkalle. Laivoihin lastattiin ainoastaan välttämättömin ja tärkein varustus. Kuljetuskalustoa oli pari kuorma-autoa (joista toinen särkyi lastauksen yhteydessä) ja kolme moottoripyörää. Tykistö jätettiin vielä Ouluun.
Tornion maihinnousu tapahtui kello 7.45. Siitä ei ole tietoa, oliko Tornion maihinnousu suurempi yllätys Päämajalle vai rauhanehtoja valvomaan tulleelle Valvontakomissiolle. Se on kuitenkin tiedossa, että saksalaisille operaatio oli yllätyksen lisäksi järkytys. Yllätyksellisessä operaatiossa ei juurikaan mietitty Kemi–Tornio-alueen siviilien kohtaloita. Siviilit olivat kodeissaan tulevalla sotatoimialueella ja pahimmassa tapauksessa jälki olisi voinut olla todella rumaa.
Pikku-Berliinin lisäksi saksalaisten suuret varikko- ja parakkialueet sijaitsivat Kaakamon Hirsikankaalla ja Vojakkalassa Paakkolantien varressa. Kaakamon Hirsikankaalla oli hevossairaala, jossa hoidettiin taisteluissa kärsineitä vetojuhtia. Vojakkalan varikko sijaitsi puolestaan rautatien molemmin puolin noin puolen kilometrin päässä Arpelan suuntaan kääntyvästä tienhaarasta itään (Paakkolantie).
Lapin sodan kuuluisimpia episodeja on ”Tornion taikayö”, jolloin Jalkaväkirykmentti 11:n ensimmäinen ja toinen pataljoona löysivät saksalaisten Pikku-Berliiniin jättämän viinavaraston. Alkoholi vaikutti Tornion taisteluihin myös taikayön jälkeen, sillä viinaa laitettiin reppuihin ja kätköihin. Ennen kaikkea suomalaiset menettivät mahdollisuuden suurvoittoon Torniossa.
Tornion taistelujen päivät olivat harvinaisen tapahtumarikkaita, sillä niihin sisältyi muun muassa Suomen sotahistorian uhkarohkein merioperaatio, aseveljeyden katkera loppu, kaupunkisotaa, perinteistä suomalaista sotasankaruutta ja huomattavissa määrin sotilaskarkuruutta. Torniossa taisteltiin sekä kaupungin itäpuolella Raumon lohkolla että pohjoispuolella Vojakkalan lohkolla.
Tornion taistelujen päätteeksi suomalaiset saivat kohtuullisen sotasaaliin ja yli satoja vankeja vietäviksi venäläisten vankileireille. Kahdeksan päivän aikana Torniossa kaatui noin 450 ja haavoittui noin 1 300 suomalaista. Kaatuneita suomalaisia oli suunnilleen saman verran kuin Raatteen tien taistelussa talvisodassa.
Samaan aikaan Tornion kaappauksen kanssa alkoi Ajoksen valtaus Kemissä. Saksalaiset eivät tehneet rajumpaa vastaiskua Ajoksen takaisinvaltaamiseksi, mutta muuten tunnelma Kemissä alkoi kiristyä. Puolenpäivän jälkeen saksalaiset miehittivät kaupungintalon, puhelinkeskuksen ja suojeluskuntatalon. Kaupunkikeskustassa saksalaisten keskellä olleet siviilit lukivat lehdistä uutisia Tornion taisteluista ja jopa Ajoksen valtaamisesta.
Saksalaiset yrittivät räjäyttää Kemin kaupungintalon 7.–8. lokakuuta 1944, mutta vahva rakennus kesti. Suomalaiset nostivat katolle siniristilipun vallatun kaupungin kunniaksi. Lokakuun kahdeksannen päivän aamuna suomalaiset ratkaisivat Kemin taistelun selkeällä ylivoimallaan. Yhteensä Kemin taisteluiden tappiot olivat noin kaksisataa kaatunutta eli sata kummaltakin puolelta.
Lokakuun 3. päivänä päivänä Hitler hyväksyi operaatio Birken jatkoksi operaatio Nordlichtin, mikä tarkoitti 20. Vuoristoarmeijan vetäytymistä Norjaan Lyngen-asemaan. Tämä tarkoitti saksalaisten poistumista Suomen alueelta kokonaisuudessaan.
Ratkaisevana tekijänä Nordlichtin hyväksymisen taustalla oli Saksan varusteluministeri Albert Speerin ilmoitus aseteollisuuden nikkelitilanteen paranemisesta Itävallasta löydetyn huomattavan esiintymän myötä. Petsamon merkitys laski, ja peruste Saksan joukkojen läsnäololle Suomen Lapissa katosi.
Tornion, Kemin ja Ranuan taistelujen jälkeen saksalaisten prioriteetiksi nousi materiaalin evakuoinnin sijaan joukkojen suojaus. Samaan aikaan saksalaiset siirtyivät toteuttamaan poltetun maan taktiikkaa. Lapin tuhoamisessa ei ollutkaan kysymys pelkästä sodankäynnistä, vaan se oli pitkälti myös kosto. Syrjäisiäkin kyliä poltettiin, vaikka niillä ei ollut sotilaallista merkitystä.
Rovaniemen tuho
Suomalainen sotilas saapuu tuhotulle Rovaniemelle. SA-kuva.
Rovaniemellä hävitystyöt lähtivät liikkeelle saksalaisten omien parakkien polttamisella 7. lokakuuta. Rovaniemen kohtalon hetki oli 14. lokakuuta, jolloin lähes koko kauppala paloi maan tasalle. Kaikki sai aamulla alkunsa siitä, kun tuli lähti leviämään tuulen mukana saksalaisten polttamista omista parakkirakennuksista viereiselle rautatieasemalle, jossa oli junanvaunuja ammuslastissa. Helvetti pääsi irti ensimmäisen vaunun repeytyessä kappaleiksi, sillä sitä seurasi koko lastin räjähtäminen.
Ainakin kahden suomalaisen silminnäkijän mukaan saksalaiset yrittivät vielä tässä vaiheessa sammuttaa hallitsemattomaksi ryöstäytynyttä paloa. Kaikki tämä viittaa siihen, että Rovaniemen polttamisen ajoituksessa saattoi hyvinkin olla kysymys saksalaisesta tunaroinnista.
Tapahtumilla oli kuitenkin merkityksensä, kun suomalaiset saivat alueen haltuunsa 16. lokakuuta. Puna-armeijan joukot olivat saaneet 10. lokakuuta käskyn ylittää Suomen rajan, koska suomalaiset eivät olleet Neuvostoliiton mielestä onnistuneet toimissaan entistä aseveljeään vastaan. Viisi päivää myöhemmin eli Rovaniemen valtauksen loppumetreillä käsky kuitenkin kumottiin.
Rovaniemen jälkeen taistelut jatkuivat Jäämerentiellä vaikeissa olosuhteissa Sodankylän ja Tankavaaran suunnalla. Saksalaisten suunnitelman mukaan Tankavaaran Schutzwall-asema tuli pitää marraskuun ensimmäiseen päivään saakka, jotta Petsamosta vetäytyvät joukot ehtisivät Ivalon tienhaaran ohitse.
Saksalaisten puolustus Schutzwall-asemassa oli erittäin vahva, ja varsinaisen Schutzwall-aseman edessä, Lohijoelta noin kolme kilometriä pohjoiseen oli vielä vastaanottoasema Adlerhorst-Stellung. Tankavaaran taistelu alkoi aamulla 30. lokakuuta, kun suomalaiset iskivät saksalaisten selustaan. Tuhansien kranaattien sateesta huolimatta suomalaiset onnistuivat etenemään, mutta tunturimaastoon kaivetut linnoitukset olivat kuitenkin liian vahvoja haasteita.
Suomalaiset tunkeutuivat etummaisiin asemiin, mutta hyökkäykseen eväät oli kuitenkin jo syöty korvessa vaeltaessa. Koukkauksen tehneet jääkäripataljoonat joutuivat palaamaan takaisin Vuotsoon. Tässä vaiheessa kenraalimajuri Ruben Lagus käski Jääkäriprikaatin hyökkäämään koko voimallaan Schutzwall-asemaan Jäämerentien suunnassa.
Huolella valmistellussa Schutzwall-asemassa taisteltiin lopulta ainoastaan yksi vuorokausi! Inarin korkeudella suomalaiset ja saksalaiset vielä taistelivat, mutta sen jälkeen Utsjoen suunnassa suomalaiset saivat edetä rauhassa ja raja saavutettiin 20. marraskuuta. Tällä suunnalla saksalaiset eivät enää astuneet Suomen maaperälle. Karigasniemen suunnassa oli vielä saksalaisia, jotka suomalaiset kohtasivat 19. marraskuuta noin puolen kilometrin päässä Norjan rajasta. Saksalaiset jättivät asemansa kaksi päivää myöhemmin.
Missään vaiheessa Lapin sotaa puna-armeija ei seurannut aktiivisesti saksalaisia joukkoja Suomen maaperälle. Puna-armeija tosin miehitti Suomussalmen itäosan ja Kuusamon parin kuukauden ajaksi, mikä herätti vuosikymmeniä historiantutkijoissa ihmetystä.
Todellinen arktinen suurtaistelu käytiin Petsamossa ja Kirkkoniemessä syksyllä 1944. Vastakkain olivat puna-armeijan Karjalan Rintaman komentajan Kirill Meretskovin johtama yli 110 000 miehen vahvuinen 14. Armeija ja kenraali Ferdinand Jodlin johtama 56 000 miehen vahvuinen XIX Vuoristoarmeijakunta. Rajut taistelut kestivät Jäämeren rannalla kolme viikkoa, mutta kumpikaan osapuoli ei kyennyt saavuttamaan täysin tavoitteitaan. Saksalaiset onnistuivat tuhoamaan vetäytyessään Kolosjoen kaivosalueen 17. lokakuuta. Saksalaisten XIX Vuoristoarmeijakunta menetti lokakuussa 9 000–10 000 miestä, ja Neuvostoliiton tappioluvut vaihtelevat lähteestä riippuen noin 20 000–50 000 välillä.
Käsivarren sota
Suomen lippu nousee rajalla Skibotniin johtavan tien varressa 26. huhtikuuta 1944. SA-kuva.
Rovaniemen palon lisäksi Muonion tuho on jäänyt yhdeksi Lapin sodan synkimmistä luvuista. Muonion polttamisessa korostui saksalaisten kostonhalu. Poltettuaan kaiken savuaviksi raunioiksi saksalaiset jättivät pystyyn Muonion nimikyltin, johon oli lisätty mustilla kirjaimilla irvailevat sanat ”Das war”.
Suomen oli palautettava armeija välirauhansopimuksen mukaisesti rauhan kannalle joulukuun puoliväliin mennessä. Suomalaiset Jalkaväkirykmentti 50:n miehet kotiutettiin ja heitä odotti jälleenrakennuksen aika. SS-miehet puolestaan marssivat Muoniosta Kilpisjärvelle ripeään tahtiin jopa 30–40 kilometrin päiviä urakoiden ja jatkoivat saman tien Norjan puolelle. Talvi teki marraskuussa tuloaan. Saksalainen 7. Vuoristodivisioona miehitti Sturmbockin asemat 25. lokakuuta 1944 alkaen.
Vaikka Ruotsi ei enää vienyt rautamalmia Saksaan, halusi Hitler pitää Narvikin sataman hallinnassaan ja Lyngen-asemalla oli siinä keskeinen roolinsa. Wehrmachtin 6. Vuoristodivisioonaa komentanut kenraaliluutnantti Max-Josef Pemsel ja Rendulic olivat valmiita luopumaan Kilpisjärvestä jo vuoden 1944 puolella. Saksan päämaja halusi kuitenkin säilyttää Kilpisjärven aseman niin kauan, että Kitdal-asema olisi kokonaisuudessaan valmis. Pemsel toteutti rivakasti käskyn ryhmittää divisioonansa Kilpisjärvelle, jonne komentaja suunnitteli puolustuksen kahteen kehään.
Linnoittajajoukot saivat valmiiksi Suomen itsenäisyyspäivään mennessä jo 110 korsua. Sturmbockin tapaan myös Kilpisjärven alueella olivat saksalaisten asemat käytännössä valloittamattoma. Järeä Mustavaaran tukikohta sijaitsi Sturmbockin edessä. Saksalaiset olivat antaneet tukikohdalle nimeksi ”Zornige Ameise” eli Vihainen muurahainen.
Kokonaisuutena Sturmbockia voisi kuvilla voittamattomaksi asemaksi, eikä suomalaisilla ollut mitään edellytyksiä menestyä mahdollisessa hyökkäyksessä. Poistuminen olisi ollut vieläkin nopeampaa, mikäli rakennusmateriaalia oli ollut saatavilla Norjan puolella. Saksalaiset joutuivat purkamaan puupulan vuoksi mukaansa osan parakeistaan, jotka rakennettiin Norjassa uudelleen.
Saksalaisten jätettyä Sturmbockin taakseen käytiin Lapin sodan viimeiset taistelut Kilpisjärven suunnalla. Saksalaisten viimeiset asemat Suomessa paljastuivat 17. tammikuuta tiedustelun aikana, jolloin laukauksia vaihdettiin 6. Vuoristodivisioonan joukkojen kanssa. Kitdal-aseman valmistuttua saksalaiset jättivät Suomen lopullisesti taakseen.
Huhtikuun 25. päivänä päätettiin lähettää kapteeni Mauri Valkosen johdolla 60 miehen taistelupartio selvittämään, olivatko saksalaiset poistuneet maasta. Partion pääjoukko saavutti Kolmen valtakunnan rajapyykin 26. huhtikuuta ja seuraavana päivänä Hjalmar Siilasvuo lähetti Mannerheimille sähkeen:
Ilmoitan täyttäneeni Ylipäälliköltä syyskuussa 1944 saamani tehtävän. 27.4. kello 13.30 mennessä saksalaiset sotavoimat on karkotettu Pohjois-Suomesta.
Katkeran sodan tilinpäätös on karu: yli 1 300 kaatuneen suomalaisen sotilaan ohella saksalaisia kaatui noin tuhat.