Jatkosota Lapissa 1941-1944
Teksti: Mika Kulju
Kenraalit Nikolaus von Falkenhorst ja Hjalmar Siilasvuo kesän 1941 vielä optimistisissa tunnelmissa. SA-kuva.
Talvisota oli tehnyt selväksi, että Suomen kohtalo saattoi olla riippuvainen myös asumattomista kairoista. Siilasvuon komentama V Armeijakunta sai tehtäväkseen koko Pohjois-Suomen puolustuksen järjestämisen.
Talvisodan lopputulos muutti myös Saksan suhtautumisen Suomea kohtaan olennaisesti, sillä suomalaiset olivat kyenneet vastoin koko maailman odotuksia pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäyksen. Neuvostoliitto katsoi yhä Suomen kuuluvan omaan etupiiriinsä, mutta Hitler tyrmäsi marraskuussa 1940 Molotovin vaatimukset ratkaista Suomen kysymys lopullisesti.
Saksaa kiinnostivat sotatalouden kannalta tärkeä Petsamon nikkeli ja puna-armeijan huollon kannalta olennaisen Muurmannin radan katkaiseminen. Koko pitkän talven ajan Pohjois-Suomessa valmisteltiin itärajan tuntumassa puolustusta, mutta laajoistakin linnoitustöistä huolimatta Lappi oli kokonsa vuoksi lähes sotilaallinen tyhjiö.
Norja oli antautunut Saksalle lopullisesti kesäkuussa 1940. Saksassa Neuvostoliiton murskaamiseen tähtäävää suunnitelmaa eli operaatio Barbarossaa oli valmisteltu varsinaisesti kesästä 1940 lähtien. Pohjois-Suomi tuli osaksi sotaretken suunnitelmaa jo joulukuun alussa 1940, jolloin Hitler uskoi Suomen hyökkäävän Saksan rinnalla.
Suomalaiset joukot alistettiin 15. kesäkuuta kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorstin komentamalle AOK Norwegenille pohjoisessa Kontiomäen korkeudelta lähtien. Suomalaisjoukkojen pääosan muodosti Hjalmar Siilasvuon komentama III Armeijakunta, johon keskitettiin aluejärjestelmän mukaisesti pohjoisen reserviläiset. Suomen mobilisaatiota jatkosodassa on kuvattu jopa totaaliseksi.
SS-miesten katastrofi Sallassa
SS-lippu liehuu Sallassa vaikeiden taistelujen jälkeen kesällä 1941. Kuva: Sallan sota- ja jälleenrakennusajan museo.
Operaatio Barbarossa alkoi 22. kesäkuuta, ja Hitler julisti sodan Neuvostoliitolle. Siilasvuo toteutti pohjoisen saksalaisalueella monia miehitykseen liittyviä järjestelyjä aiemmin kuin muualla Suomessa sodan syttymisen realiteetit olivat edes alkaneet avautua. Suomen tasavallan presidentti Risto Ryti piti 26. kesäkuuta kuuluisan radiopuheensa, jossa hän kertoi Suomen olevan jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.
Heinäkuussa 1941 valtaosa suomalaisista uskoi Neuvostoliiton nopeaan luhistumiseen ja suomalaiset puhuivat yleisesti kesäsodasta, josta oltaisiin kotona heinäntekoon mennessä. Operaatio Silberfuchsiin keskitettiin noin 100 000 saksalaista tai itävaltalaista sotilasta. Vuoristojoukkojen kärki eteni Litsajoelle 3. heinäkuuta, mutta sitä pitemmälle saksalaiset eivät sitten päässeetkään. Murmansk jäi saksalaisilta haaveeksi. Samoin kävi hyökkäyksessä Sallasta Kantalahteen.
Sallan taisteluissa kyseenalaista mainetta hankkinut SS-Kampfgruppe Nord oli perustettu keväällä 1941 kahdesta SS-apupoliisirykmentistä, jotka olivat osallistuneet Norjan miehittämiseen. Yhtymä tunnetaan sotahistoriassa yleisesti nimellä 6. SS-Vuoristodivisioona Nord, joksi sitä virallisesti nimitettiin vasta syksystä 1941 lähtien.
Saksalaisten suunnittelema etenemisvauhti oli salamasodan mukainen, mutta Kelloselästä Sallan maantien suunnassa hyökänneen SS-Kampfgruppe Nordin eteneminen pysähtyi kuitenkin vihollisen asemien eteen heti ensimmäisenä taistelupäivänä. Suurin osa SS-miehistä joutui paniikkiin ja jätti asemansa tankkikauhun vallassa.
Saksalaisia ei voi moittia rohkeuden puutteesta, mutta tottumattomuus korpiolosuhteisiin teki pohjoisen retkestä kaikkea muuta kuin toivottua salamasotaa ja hyökkäys pysähtyi lopullisesti Vermanjoelle syyskuun puolivälissä.
Huomattavia osia SS-Kampfgruppe Nordista alistettiin suomalaisen III Armeijakunnan käyttöön ja ne taistelivat Kiestingin suunnalla. Siellä Jalkaväkirykmentti 53 oli surullisen kuuluisaksi tulleessa Kiestingin motissa, jossa miehet makasivat päiväkaupalla suossa minimaalisilla ruoka-annoksilla. Syyskuun alussa pahoin kulunut ja mottiin joutunut Jalkaväkirykmentti 53 päätettiin vetää kymmenen kilometriä länteen. 29. elokuuta kaatunut everstiluutnantti Jussi Turtola oli lähtenyt liikkeelle 2 800 miehen voimin, ja motin evakuoinnin alkaessa heistä oli jäljellä vain 800.
Saksalaisten kyvyttömyys ja hyökkäyksen pysähtyminen vuoden 1941 lopulla olivat monille suomalaisille elämää suurempi pettymys. Kaikkiaan Saksan Norjan-armeija oli lähellä paleltua kuoliaaksi ensimmäisenä sotatalvenaan. Saksalaisten arktisen sotanäyttämön operaatioiden epäonnistumisella oli ratkaiseva merkitys koko toisen maailmansodan käsikirjoitukselle, kun liittoutuneiden huoltoyhteys Murmanskin ja Muurmannin radan kautta jäi katkaisematta. Muurmannin rataa pitkin puna-armeijalle virtasi liittoutuneiden materiaalia koko sodan ajan – muun muassa yli 4 000 panssarivaunua ja yli 3 000 lentokonetta.
Suomessa epäonnistunut kenraalieversti von Falkenhorst palasi Norjaan vuoden 1941 lopulla. Pohjois-Suomessa olleen saksalaisen yhtymän nimeksi muutettiin Lappland Armee, jonka komentajaksi tuli ”Narvikin sankari” Eduard Dietl. Uusi komentaja kritisoi jyrkästi edeltäjänsä toimia, vaikka oli itsekin epäonnistunut raskaasti Petsamon suunnalla.
Pohjois-Suomessa taistelleen Saksan Norjan-Armeijan joukoista muodostettiin tammikuussa 1942 Saksan Lapin-Armeija, jonka nimi muutettiin saman vuoden heinäkuussa 20. Vuoristoarmeijaksi. Syksyllä 1944 se käsitti 18. Vuoristoarmeijakunnan Kiestingin suunnalla, 36. Vuoristoarmeijakunnan Sallan suunnalla ja 19. Vuoristoarmeijakunnan Petsamon suunnalla. Yhteensä 20. Vuoristoarmeijalla oli noin 214 000 sotilasta, yli 17 000 moottoriajoneuvoa, yli 30 000 hevosta ja noin 180 000 tonnia materiaalia (valtaosa Oulussa ja Rovaniemellä). Lisäksi vuoristoarmeijalla oli käytössä työvoimana yli 20 000 sotavankia, jotka olivat pääasiassa Neuvostoliitosta.
Kohti Lapin sotaa
SS-Brigadefuhrer Karl-Maria Demelhuber, kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo ja Reichsfuhrer-SS Heinrich Himmler. SA-kuva.
Kolosjoen kaivos tuotti nikkeliä kasvavalla vauhdilla ja parhaimmillaan se vastasi lähes 80 prosentista Saksan sotateollisuuden tarpeesta. Vuoden 1943 aikana saksalaisten pahimpana skenaariona oli, että venäläiset jyräisivät Suomen läpi ja etenisivät joko Käsivarren tai Norrbottenin kautta Norjaan. Tällöin pohjoista hallinnut saksalaisten 20. Vuoristoarmeija olisi joutunut saarroksiin, mikä olisi pahimmassa tapauksessa merkinnyt Stalingradin tapahtumien toisintoa kalottialueella – ”Stalingrad des Hohen Nordes”. Saksalaiset ryhtyivätkin etsimään tietä pois Suomesta.
Hitler antoi Johtajan ohjeen numero 50 syyskuun lopulla 1943. Siinä Dietlin joukkojen tehtävänä oli Petsamon nikkelituotannon turvaaminen, jos Suomi romahtaisi puolustuskyvyttömäksi. Käytännössä tämä tarkoitti saksalaisten rintamalinjan siirtämistä Suomen itärajalta pohjoiseen linjalle Kaaresuvanto–Ivalo–Petsamo. Myöhemmin Kaaresuvannon asema siirrettiin Lätäsenon länsipuolelle, ja Ivalon asema siirrettiin Tankavaaran korkeudelle.
Marraskuussa 1943 liittoutuneiden johtajat hahmottelivat Teheranissa sodan lopettamisen päälinjat. Tammikuussa 1944 Suomen strateginen asema muuttui olennaisesti, kun puna-armeija onnistui murtamaan Leningradin saarron.
Saksalaisten laskelmien mukaan täysimittainen irtaantuminen Suomesta kaikki materiaali mukana olisi vaatinut kahdeksan viikon valmistelun. Huhtikuussa operaatio sai nimen Birke eli suomeksi Koivu. Vaikka teoriassa siirtymisen olisi pitänyt onnistua sekä talvella että kesällä, oli tehokas kuljetustoiminta mahdollista ainoastaan kesällä ja syksyllä. Loppujen lopuksi Operaatio Birke oli tarkasti suunniteltu Rovaniemen korkeudelle saakka.
Kesäkuun alussa 1944 alkoi liittoutuneiden Normandian maihinnousu ja Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella. Saksan aseveljistä tai liittolaisista Suomi oli ainoa maa, joka onnistui pysäyttämään puna-armeijan vyöryn kesällä 1944.
Pohjoisessa 20. Vuoristoarmeija oli lähes täysin riippuvainen Pohjanmeren huoltokuljetuksista, jotka liittoutuneet tulisivat todennäköisesti katkaisemaan. Dramaattinen käänne tapahtui 23. kesäkuuta 1944, kun kenraalieversti Dietl kuoli lento-onnettomuudessa. Dietlin seuraaja oli kenraalieversti Lothar Rendulic.
Saksan jouduttua puolustussotaan sekä itä- että länsirintamalla muodostui Petsamon nikkelikuljetusten turvaaminen entistäkin tärkeämmäksi. Kohtalokkaan kesän mittaan saksalaiset perustelivat suomalaisille kiihtyviä Lapin linnoitustöitä uhalla venäläisten tunkeutumisesta armeijoiden väliin.
Yksi Lapin sodan tunnetuimpia anekdootteja on Rendulicin toteamus ”Linnoittaminen oikeaan aikaan säästää myöhemmin verta.” Kesällä 1944 saksalaisten aktiivisuus Käsivarressa ja Tankavaarassa kasvoikin entisestään. Sturmbock-asema kulki Käsivarren poikki Lätäsenon länsipuolella Järämästä pohjoiseen suuntautuvan tunturijonon rinteitä pitkin. Sturmbock-aseman huoltotiet tehtiin pohjustuksia ja ojituksia myöten huolella, sillä niiden oli tarkoitus kestää pitkään. Tankavaaran aseman peitenimi Schutzwall eli suojavalli. Sturmbockia ja Schutzwallia rakentaneiden vankien arki oli erittäin raakaa ja ankeaa.
Suomi oli ottanut ensimmäiset tärkeät askeleensa kohti rauhaa, kun presidentti Ryti erosi elokuun alussa. Juhannuksen tienoilla Ryti oli hankkinut Saksalta aseavun lupauksella, ettei hän tai hänen nimittämänsä hallitus tekisi erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Heinäkuun alkupuolen Talin-Ihantalan torjuntataistelut pelastivat suomalaisen elämänmuodon, ja nopeuttivat Neuvostoliiton suurhyökkäyksen loppumista.
Eduskunta valitsi 4. elokuuta uudeksi tasavallan presidentiksi marsalkka Mannerheimin, joka johti Suomen rauhanprosessia sekä ylipäällikkönä että presidenttinä. Stalinin sanelema aseleposopimus astui voimaan 4. syyskuuta, jolloin suomalaiset lopettivat sotatoimet, mutta puna-armeija lopetti tulituksen vasta vuorokautta myöhemmin. Operaatio Birke oli käynnistynyt 3. syyskuuta alkamaan nopeimman vaihtoehdon mukaan eli valmisteluaikaa oli ainoastaan kaksi viikkoa.